Kompostoiva venevessa

kompostoiva Siriuksen köliremontti kotkalaisella Red Sky -veistämöllä saatiin keväällä päätökseen ja veneellä on taas turvallista purjehtia. Kunnostustyöt kuitenkin jatkuvat muissa asioissa ja viimeisimpänä toteutui käytöstä poistetun alkuperäisen luontoon laskevan venevessan ja sitä korvanneen kemiallisen wc:n korvaaminen uudella ”kunnollisella” käymälällä.

Ajatuksissani oli pitkään kytenyt vaihtoehto, jonka avulla voisi välttää satamien haisevat septitankkien tyhjennyspaikat.  Päätin rakentaa veneeseen erottelevan kuivakäymälän, jonka kiinteä kompostoituva jäte sekä nesteet voidaan käyttää hyödyksi puutarhassa. Ympäristöystävällisen käymälän tyhjennystarve on oman mökkikäymäläkokemuksen perusteella erittäin vähäinen.

hyttiVeneen pienet tilat edellyttivät huolellista suunnittelua ja tarkkaa mitoitusta, mutta lopulta osat istuivat paikoillaan. Istuinosan etuseinän irrottaminen säiliöiden tyhjennystä varten on helppoa ja säiliöiden poistaminenkin vaivatonta, ainakin kuivaharjoittelukokemuksen perusteella. Kiemurtelu ahtaassa paikassa lattian rajassa voi kuitenkin olla työlästä, jos vatsa on tiellä tai on muuten jäykkä. Mielenkiintoista kuulla jatkossa käyttäjien kokemuksia veneoloissa harvinaisesta mukavuuslaitoksesta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen toukokuu

SumuunJoudutaan Sirius on vihdoin palannut omaan elementtiinsä Red Sky –veistämöllä viettämänsä välivuoden jälkeen. Vene laskettiin remontin valmistuttua hyvissä ajoin veteen turpoamaan ennen sen siirtopurjehdusta takaisin kotisatamaan Lauttasaareen.

Kotka-Helsinki –reitille lähdettiin toukokuun puolessa välissä. Sää oli poutainen, mutta tuulen suunta itsepintaisen vastainen koko matkan ajan. Purjeilla ajaminen jäi aiottua vähäisemmäksi ja laivaväylällä nopeasti noussut sumu toi siihenkin aavemaista jännitystä.

Toukokuinen poutasää oli petollinen. LauttasaaressaAsiallisesta vaatetuksesta huolimatta jääkylmä meri ja kolea tuuli tekivät olon epämukavaksi. Juuri asennettu diesel-lämmitin onneksi sulatti miehistön sisätiloissa. Lisälämpöä tunnelmaan tavoiteltiin myös hyräilemällä Aikakoneen vanhaa hittiä ”Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu, oon turhaan odottanut tuulta lempeää”.

Tallennettu kategorioihin Mistral | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Oppipojista mestareiksi

Mistral 33 Sirius ja 12 mR Blue Marlin

Mistral 33 Sirius ja 12 mR Blue Marlin

Kotkan Red Sky veistämöllä kävi täysi tohina kuin joulupukin pajassa konsanaan. Hienoa, että taloudellisesti vaikeina aikoina käsityöosaaminen kannattaa ja työllistää. Kotkassa käynnin iltana osui silmiini uutinen Loviisassa toimineen veneenrakennusoppilaitoksen viimeisen oppilaan valmistumisesta. Oppilaitoksen alasajo tuntui aluksi oudolta, koska Red Skyn veistämölläkin kunnostetaan vanhaa ja rakennetaan uutta jatkuvalla syötöllä.

Tarkemmin ajatellen ammatillisten oppilaitosten olemassaoloa voi kuitenkin ihmetellä ja kyseenalaistaa. Eiköhän meillä ole vieläkin jäänteitä keskiajalla tänne rantautuneesta eurooppalaisesta ammattikuntalaitoksesta, jolla tarkoitetaan oppipojasta kisälliksi ja edelleen mestariksi kouluttautumista. Ammattikuntalaitoksen avulla pyrittiin turvaamaan osaamisen taso eri käsityöaloilla ja ammattitaitoisen työvoiman saatavuus sekä käsityöyrittäjien sopivaksi katsottu lukumäärä. Työssäoppimisen polku saattoi kestää hyvinkin kymmenen vuotta.

Uustuotantona valmistumassa Allan Savolaisen suunnittelema 39' moottorivene.

Uustuotantona valmistumassa Allan Savolaisen suunnittelema 39′ moottorivene.

On aivan oikein joskus palatalähtöruutuun ja katsoa mitkä järjestelyt ovat aikansa eläneitä ja mitkä tätä päivää. Monilla työpaikoilla on tälläkin hetkellä työssäoppijoita. Olemassa olevan näyttötutkintojärjestelmän avulla pystytään arvioimaan työssä oppimisen laatua sekä tunnustamaan oppijan saavuttama osaaminen. Koulutusvastuun siirtyessä oppilaitoksilta yrityksille on varmistettava työpaikkakouluttajien osaaminen sekä mahdollisuus joustaviin työehtoihin yrittäjien toimintaedellytysten varmistamiseksi.

Veneenrakennus ja -korjaus on melko marginaalinen toimiala, mutta taloudellisesti kireinä aikoina kannattaa kääntää kaikki kivet jokaisen alan toimintaedellytysten parantamiseksi. Savupiipputeollisuuden aika on joka tapauksessa ohi. Muistellaan vaikka Nautorin Swanin legendaarista menestystarinaa esimerkkinä pienten alojen suurista onnistumisista.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Purjehduksen tuntu

M33

M 33 nro 1 Sirius

Lääkärit kysyvät usein potilaalta miltä tuntuu. Mielihyvän tai kivun tuntemuksia on vaikea tarkasti kuvailla toiselle. Purjehduksen tuntuun voi itse asiassa liittyä niin kipua kuin mielihyvääkin.

Purjeentekijä Mikko Brummer kysyy blogissaan mihin hävisi purjehduksen ilo? Hän tarkastelee kysymystä avomeripurjehduksen näkökulmasta ja toteaa, että vanhemmilla veneillä purjehtiminen koetaan mukavammaksi, koska miehistön sijainti suhteessa veneen keikkumispisteeseen (uppouman painopisteeseen) on vanhoissa ja uusissa veneissä varsin erilainen. Ero käy selvimmin ilmi verrattaessa pitkän keulan ja peränylityksen omaavia ja syvällä uivia veneitä nykyaikaisiin tylppäkeulaisiin ja –peräisiin veneisiin, joissa ei ole juurikaan pilssiä. Purjehtijan istuessa kannella ja korkealla vesirajasta korostuvat veneen liikkeet ja purjehtiminen voi tuntua epämukavalta.(Brummer 2013, 2008)

Ruotsalainen venesuunnittelija Olle Enderlein (1917-1993) sai elämäntyöstään kertovan kirjan nimeksi ”Vackra båtar seglar väl.” Hänen johtoajatuksenaan oli suunnitella purjehdusominaisuuksiltaan erinomaisia ja silti kauniita veneitä. Hän työskenteli jonkin aikaa myös maailmankuulun Sparkman & Stephens -toimiston palveluksessa. Siellä hänen tehtävänään oli suunnitella erään 36 jalkaisen avomeripurjeveneen sisäpuoliset alueet. Kyseinen venetyyppi tuli myöhemmin tunnetuksi ensimmäisenä Swanina.

Veneet

Vikla Bezique ja M 33 Sirius

Pääsuunnittelija Olin Stephensin kerrotaan tähän Swan 36:een liittyen todenneen, että: ”Veneen koolla ei oikeastaan ole väliä. Miellyttävintä on purjehdus 33 jalan veneellä.” Näin ei lienekään täysin sattumaa, että Enderlein piirsi kengännumeroa pienemmän Mistral 33:n juuri näihin samoihin aikoihin. Yhteistyö osoittautui hedelmälliseksi, sillä Swan 36 loi perustan Nautorin maineelle ja 33 jalkaisia Mistralejakin valmistui Hallberg-Rassyn telakalta reilut 200 kappaletta.

Ihanteellista purjehduksen tuntua ja iloa voidaan tarkastella ja arvioida purjeentekijän ja venesuunnittelijoiden tapaan. Vaihtoehtoja löytyy veneiden fyysisten ominaisuuksien perusteella, mutta näiden ohella purjehduksen tuntuun vaikuttavat paljolti myös purjehtijan mielikuvat itsestään osana lajin harrastajakuntaa. Oletko sinä pieteetillä vanhaa kunnostava, uusinta teknologiaa ja vauhdin hurmaa hakeva vai otatko mieleisesi vaikutteet sieltä täältä oman harkintasi mukaan? Purjehdus tuntuu kaikissa tapauksissa hieman erilaiselta, mutta pääsääntöisesti kuitenkin hyvältä.

Tallennettu kategorioihin Mistral | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Daphne

Nyt, kun Sirius on ollut kesän telakalla sisätiloissa miltei puoliksi purettuna, tulee mieleen toinen vene, jonka historiassa on joitain samoja elementtejä, nimittäin Daphne. Suomalaisen kirjailijan ja kulttuuripersoona Göran Schildtin aikoinaan omistama ketsi on sekin tuotu sisätiloihin, mutta nähtävästi tuomittuna elinkautiseen vankeuteen. Aivan kuten eläimiä, ei veneitäkään saisi vangita ja sijoittaa niille vieraisiin tai epäluonnollisiin olosuhteisiin.  Maissa säilytettyinä ne näyttävät haukkovan happea kuin tukehtumiskuolemaa tekevät kalat.

Vuonna 1935 valmistunut Daphne seilasi pienestä koostaan huolimatta monilla maailman merillä. Se rikkoutui ja hylättiin kuten Sirius. Göran Schildtin elämä ja kirjat nostivat Daphnen parrasvaloihin. Siitä tuli niin kuuluisa, että se päätyi lopulta Turkuun osaksi merimuseo Forumin ravintolan sisustusta. Sen nimi on kaiverrettu styyrpuurin puoleiseen kylkeen kreikkalaisilla kirjaimilla muistuttamaan sen vaiheista Välimerellä.

Daphne kävi läpi pitkän kunnostuksen palattuaan Suomeen ja ennen joutumistaan ravintolan asiakkaiden ihmeteltäväksi. Se olisi kenties vielä täysin purjehdittavissa, jos sille annettaisiin siihen mahdollisuus. Forum Marinum on mukava ja antoisa vierailukohde, mutta toivoisin merimuseoiden yleensäkin tuovan näyttelyesineensä esille mahdollisimman arvostavasti, mikä tarkoittaisi veneiden osalta niiden esittelyä vedessä. Tuulettomissa ja aallottomissa sisätiloissa katoaa minkä tahansa veneen luontainen viehätys. Daphne ei kuulu lounaspöytään vaan Aurajokeen.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , | 2 kommenttia

Puuveneen huollosta ja välttämättömistä korjauksista

Tämän päivän puuveneilijät alkavat olla sen tosiasian edessä, että pelkkä lakantuoksuinen vuosihuolto keväisin ennen vesillelaskua ei enää riitä. Venettä joudutaan tuon tuosta korjaamaan sieltä täältä ja joskus joudutaan rakentamaan isompikin osa veneestä täysin uusiksi. Äärimmillään remontit käsittävät kokonaisen veneen rakentamisen jonkin alkuperäisestä veneestä jääneen säästämisen arvoisen osan ympärille. Suomen uusin ja tunnetuin uudelleenrakennusprojekti on 12 mR vene Blue Marlin, joka valmistui kotkalaiselta Red Sky Craft -veistämöltä viime juhannuksena.

Puuveneiden huoltotarve on vuosikymmenten varrella saanut monen veneilijän kallistumaan muista materiaaleista valmistettujen veneiden puoleen. Toiveena on ollut päästä nauttimaan vesillä liikkumisesta satamassa kykkimisen sijaan. Jäljellä ovat kovapintaiset tee itse –miehet, jotka tietävät kaiken puuveneistä ja joita varten järjestetään vuotuisia kokoontumisia. Heidän veneensä alkavat uusimpiakin myöten lähestyä vähintään 50 vuoden maagista rajapyykkiä, jonka jälkeen on syytä alkaa kerätä sukanvarteen ylimääräistä isompia remontteja varten. Todelliset tee itse -puuvenemiehet osaavat epäilemättä korjata veneensä ja tarvittaessa rakentaa uuden samanlaisenkin, mutta esteeksi saattaa nousta sopivien tilojen ja laitteiden puute tai omistajan ikä ja terveydentila.

Puuveneen omistaminen on kuitenkin valinta, joka pakottaa sitoutumaan. Puuveneiden myynti on verkkaista eikä niihin upotettua rahaa saa takaisin. Jäljelle jää omistamisen ilo, joka sekin on uhattuna silloin, kun veneeseen tulee vikaa. Valinta ryhtyä puuveneen omistajaksi merkitsee sitä, että tekee voitavansa vähintäänkin veneen toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Puuveneellä voi taittaa matkan saareen tai verkoille ilman kovin suuria huoltamiseen liittyviä ponnistuksia. Sen voi puunata viimeisen päälle ja osallistua sillä puuvenetapahtumiin tai vain tarjota kaikkien ohi lipuvien veneiden matkustajille mieluista silmänruokaa. Puuveneistä kun yleensä pidetään, vaikka harvoista on niiden omistajiksi.

Miksi puuveneilystä on tullut niin haasteellista? Aikoinaan, kun veneveistäjien nenät vielä vuosivat verta, ei monikaan heistä tiennyt rakentavansa veneitä, joilla purjehditaan sadan vuoden tai sitäkin pidempien aikojen kuluttua. He tunsivat veneenrakentamisen historian ja veneiden kehityksen. Miksi kehitys sattumalta yhtäkkiä pysähtyisi ja heidän rakentamansa veneet jäisivät maailman tappiin asti edustamaan venesuunnittelun ja –rakentamisen viimeisintä huutoa? Ei todellakaan! Heille veneet olivat ammatillisia haasteita, jotka voitetaan ja ylitetään uuden projektin myötä.  Läpikotaisin itse rakentamansa veneet tuntien he ehkä arvelivat niiden ilahduttavan käyttäjiään joitain vuosia, korkeintaan muutaman vuosikymmenen ajan.

Nykyiset puuveneintomielet tekevät kaikkensa säilyttääkseen aarteensa paljon pidempään, kuin oli ajateltu niitä rakennettaessa. Se ei tarkoita, että veneet olisi alun pitäen valmistettu huonosti, vaan sitä, että tuntien käytettävissä olevat materiaalit ja tekniikat, ei veneelle olisi ollut mielekästä ennustaa järin pitkää elinikää. Liimaukset, metallit ja kuluvat osat yksinkertaisesti tulevat jossain vaiheessa elinkaarensa päähän. Haasteita pelkäämättömät puuveneintomielet uhmaavat historian luonnollista kulkua ja pyrkivät säilyttämään siitä osan itsellään. Heidän on paras hallita vaativiakin korjauksia tai ottaa nöyränä ja kiitollisena vastaan saatavilla oleva apu.

Mistral Sirius on parhaillaan Red Sky Craftilla köliremontissa. Parin vuoden yrittäminen kotikonsteilla ei tuottanut tulosta itsepintaisen vuodon selättämiseksi. Keväällä teimme vielä yhden suunnitelman, johon sisältyi jo ääneen lausumaton optio ulkopuolisen avun hankkimisesta. Ryhdyimme irrottamaan lautoja nähdäksemme paremmin minkälaisia ongelmia kölilankussa ja sen ympäristössä on. Osoittautui, että lahonneita kohtia on liikaa ja kölipultitkin ovat syöpyneet vaarallisen ohuiksi. Sen jälkeen analysoimme yhdessä Red Skyn kanssa tilannetta ja päädyimme tilaamaan heiltä kattavan remontin, jonka tuloksena uskomme saavamme veneen runkoon lisää jäykkyyttä sekä tietenkin turvallisemman ja kuivemman veneen. Veistämön valinnassa painoi eniten Red Skyn tuoreet näytöt Blue Marlinin uudelleenrakentamisessa. Seurattuani Siriuksen töiden edistymistä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että ratkaisu remonttiin ryhtymisestä oli oikea.

Tallennettu kategorioihin Mistral | Jätä kommentti

Halpa on harhaa

Poikkesin halpojen sarjatuotantoveneiden ruumishuoneelle. Aitaukseen, josta ne lähtevät viimeiselle matkalleen kaatopaikkoja kuormittamaan. Veneet on hylätty kaupungin rannoille ja nyt ne ovat esillä viimeisen kerran myyntiin tarjottuna. Veikkaan, että yksikään näistä raadoista ei löydä uutta omistajaa. Tuntuu ikävältä puhua niistä rumasti, kun itsekin vanhoja veneitä harrastaa.

Kysymys on siitä, että joistain veneistä tulee raatoja ja toisista ei – tai ei ainakaan huomattavan pitkään aikaan. Alkuaan hyvin suunnitelluilla ja tehdyillä sekä laadukkaista raaka-aineista valmistetuilla veneillä on pidempi elinkaari, koska niistä ei luovuta niin herkästi ja niille löytyy aina uusia ottajia. Veneen ylläpito, huoltaminen ja korjaaminen maksaa riippumatta siitä onko vene hyvä vai huono.

Muovin ja lasikuidun kierrättäminen saattaa vielä joskus onnistua liiketoimintapohjalta ja sitä onkin syytä toivoa, koska valtaosa lyhyen elinkaaren veneistä on valmistettu lasikuidusta. Edullisten sarjatuotantoveneiden vallatessa markkinat 60- ja 70-luvuilla ei vielä tiedostettu niiden valmistuksen kuluttavan huomattavan määrän uusiutumattomia luonnonvaroja ja lopuksi päätyvän ympäristöjätteeksi. Niinpä niistä ei ole myöskään peritty eikä maksettu niiden kierrätyksen kustannuksia, kuten eräiden kulutustavaroiden osalla jo nykyisin tapahtuu.

Ympäristöä kuormittaa toki hylättyjen veneiden lisäksi moni muukin asia. Vesilläliikkujat pääsevät joka kesä sadattelemaan sinilevälauttoja, joiden aiheuttamisessa mm. lihan tuotannolla on huomattava osuus.  Olisikin tasapuolista ja oikein, että kaikki halpa alennusmyyntitavara, niin tekstiilit, makkarat kuin kestokulutushyödykkeet pantaisiin maksumiehiksi ihmisten terveydelle ja ympäristölle aiheuttamistaan vahingoista. Kaikelle näennäisesti halvalle pitäisi aina laskea sen todelliset kokonaiskustannukset, mikä ei ole sama hinta kuin se, millä kuluttaja tuotteen omakseen saa. Terveys- ja ympäristövaikutuksiltaan laadukkaat tuotteet tulevat väistämättä olemaan voittajia tulevaisuuden markkinoilla ja se tapahtuu sen nopeammin mitä enemmän me sitä vaadimme ja siihen omalla kulutuskäyttäytymisellämme vaikutamme.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Tasan ei käy onnen lahjat

Kaksi viklaa, sama tekijä ja 50 vuotta siitä, kun molemmat olivat uunituoreita ja haluttuja kilpajollia. Identtiset siskokset kohtasivat yllättäen puolen vuosisadan eron jälkeen.

Nyt ne heittävät erilaisen varjon. Toinen tasaisen ja toinen raidallisen. Mikä mahtaa olla tilanne kymmenen, kahdenkymmenen tai seuraavan 50 vuoden kuluttua? Jos ne joskus muistuttavat toisiaan enemmän kuin nyt, niin kummasta on tullut toisen näköinen?

Molemmilla veneillä on tällä hetkellä onneksi omistajat, jotka välittävät. Toisen eteen on nähty hieman vaivaa, mutta toisen kohtalo on vielä avoin. Harva varmaan uskoo, että näistä kahdesta enää koskaan voi puhua identtisinä sisarveneinä. Minä tiedän, että se on mahdollista ja mielelläni sen yrittäisin todistaa, ellei aika olisi niin rajallinen resurssi.

Veneen omistaja ei kunnostukseen myöskään itse pysty, mutta hän on valmis maksamaan työstä, jos vain löytää osaavan tekijän. Siihen kuluu kohtuullisen paljon rahaa, mutta mikä on arvokkaan osaamisperintöä kunnioittavan eleen hinta? Tämä on työtarjous ja minulta saa toimeksiantajan yhteystiedot, jos tehtävä kiinnostaa.

Tallennettu kategorioihin Vikla | Jätä kommentti

Vikla Bezique 50 vuotta

Yrjö Halén oli 1960 –luvun arvostetuimpia ja tuotteliaimpia viklojen rakentajia Suomessa. Noin kahdensadan käsityönä valmistuneen veneen joukosta viettää nyt 50-vuotispäiviään vikla nimeltä Bezique.

Beziquesta tuli aito mitat täyttävä kilpavikla 25.6.1964, kun herrat A. Walli Suomen viklaliitosta ja K. Duncker Suomen purjehtijaliitosta allekirjoittivat virallisen mittakirjan. Vene sai myös oikeuden käyttää kansainvälisen viklaliiton myöntämää purjenumeroa 5560.

Turussa toimineelta Halénilta Beziquen tilasi helsinkiläisen Brändö Seglare –seuran jäsen S-E. Owren. Viklaliiton arkistoista ja sen aikuisista Snipe Bulletin –julkaisuista löytyisi varmasti tietoa Beziquen menestyksestä kilparadoilla. Tiedossa on kuitenkin, että Yrjö Halén rakensi noina vuosina useampia lähes identtisiä veneitä suomalaisten huippupurjehtijoiden käyttöön.

Beziquen vaiheista parin ensimmäisen vuosikymmenensä ajalta, puuveneiden antaessa tilaa lasikuituvalmisteisille, minulla ei ole tietoa. Kulosaareen uutena matkannut vene päätyi hallintaani espoolaisen rivitalon pihalta vasta 80 –luvun loppupuolella. Puuveneitä jo aiemmin harrastaneena tunsin viehätystä mahonkirunkoiseen jollaan, jonka halusin kunnostaa kesämökille järvellä purjehdittavaksi. Venetyyppinähän vikla oli tuttu kierreltyäni lasikuituversiolla kilpailuissa ympäri Suomea.

50 -ikävuodestaan Bezique on joutunut viettämään maissa suuren osan kunnostussuunnitelmieni hautauduttua muihin kiireisiin. Vene pääsi mökille, mutta ei aivan rantaan asti. Metsän eläimet saivat veneestä ja peitteestä miellyttävän majoituksen vuosiksi, kunnes lopulta tuli aika saattaa Bezique vesillelaskukuntoon. Pitkäaikaisvarastoinnista koitui haittaa lähinnä rikille ja purjeille. Hiiret olivat nakerrelleet veneen aivan ensimmäiset purjeet reikiä täyteen. Vuoden -67 Suomen mestaruuskisoihin mitatut purjeet olivat kuitenkin säilyneet ja ovat yhä käytössä. Puumasto meni venesataman siivoojien toimesta roskalavalle. Sen korvasi käytettynä hankittu lähes samanikäinen alumiinimasto. Venettä siirrellessäni vahingoitin myös kantta ja jouduin rakentamaan sen uudestaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vikla on ollut viime vuosina kohtuullisen aktiivisessa käytössä. Sillä on opetettu nuoria purjehtimaan sekä osallistuttu klassikkoviklojen kisoihin ja Viaporin Tuoppeihin. Voiko viisikymppiseltä enemmän toivoa? Pienellä huolenpidolla se palvelee tehtävissään vielä seuraavatkin 50-vuotta, jos käyttäjiä riittää. Beziquella on ollut onni päästä takaisin vesille, vaikka osa viklasiskoista jo koristaa maailman merimuseoita. Onnittelut tähänastisesta ja vielä paljon enemmän tulevaan!

 

Tallennettu kategorioihin Vikla | Jätä kommentti

Paikat kuntoon ja nauttimaan!

Olen suorittanut monenlaisia merenkulun diplomeja ja hankkinut tuliterät paukkuliivit eli minulla ei pitäisi olla valittamista eikä hädänpäivää vesillä. Lievästi kuitenkin alkoi hatuttaa, että veneen pumppujen oli jatkuvasti käytävä veneen ollessa vedessä. Huoli siitä, että pumput pysähtyvät ja vene täyttyy vedellä painoi mieltä. Haluan kuitenkin nauttia veneilystä jatkossakin ja tiedän kokemusteni perusteella, että vesillä liikkuminen vuotamattomalla veneellä on nautinnollisempaa. Näin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisen mukaan jatketaan kuten tähänkin saakka eli puksutellaan menemään niin kauan kuin pumput toimii. Toinen vaihtoehto on työläämpi, kalliimpi ja hitaampi. Päätin valita sen toisen ja peruskorjata veneen rungon ja yrittää tehdä siitä vuotamattoman.

Remontti on nyt käynnissä ja toinen toistaan vaikeampia asioita tulee vastaan. Valmistumisaikataulua on mahdoton ennustaa, koska mm. sopivien liimauslämpötilojen odotteluun, työvaiheiden sujumiseen ja apuvoimien riittävyyteen liittyy liikaa avoimia muuttujia. Tässä tilanteessa piristäisi muhkea lottovoitto mieltä ja sellaisen osuessa kohdalle lähettäisin veneen oitis parhaalle mahdolliselle telakalle kunnostettavaksi. Vai lähettäisinköhän sittenkään? Jokaisen hankalan työvaiheen ja sitä edeltäneen pohdinnan ja ratkaisujen tuloksena nuppiini erittyy jotain hormonia, joka tuo hyvää mieltä. Ymmärrän, että ulkopuolisen silmin veneilystä voi nauttia vasta aurinkoisilla aalloilla, mutta onneksi näin ei ole.

Tallennettu kategorioihin Mistral | Jätä kommentti